Esittely
Olen Satu Vertainen-Aaltonen, noin kymmenen vuoden ajan kirkon nuorisotyönohjaajan hommia tehnyt (tutkinto v.-88) ja ne toistaiseksi siinä muodossaan jättänyt koiraterapeutti. Perustin yhden naisen yrityksen ja siirryin siis kokonaan tähän "koiranvirkaan". Vuoden 2000 alusta on KOIRAAMO aloittanut toimintansa, kotipaikkakuntana OULU.

Oma koira- ja hevosharrastukseni ulottuu noin 30v taakse, koirien kanssa aktiiviharrastusaikani on kestänyt kohta kaksikymmentä vuotta.

Jotta koira voisi toimia omistajansa kanssa arjessa ja kokeissa mahdollisimman saumattomasti suhteessa tulisi olla tasapainossa hyväksyntä, luottamus, kunnioitus ja ihailu.Teen tätä työtä, jotta koiran ja omistajan välinen suhde, vuorovaikutus ja keskinäinen rakkaus paranisivat.

 

Suomen Kennelliiton koulutukset:

- agilityn koulutusohjaaja

- agilityn kisatoimitsija

- tokokoulutusohjaaja

- kasvattajakurssit 1 ja 2

Suomen Palveluskoiraliiton koulutukset:

- Etsintä 1 ja 2

- pk (palveluskoira)

-koulutusohjaaja (koirankouluttajakurssit
1 ja 2)

- peko (pelastuskoira)-koulutusohjaaja
Muut:

- Jatkokoulutus esim. Belgia 2006 ja 2008 Friendly With Dogs-seminaari ( http://www.friendlywithdogs.com/ ) ongelmakoirakouluttajille

-Pelastuskoiratoiminta koiranohjaajana Kettulan kanssa hälytysryhmässä ja oman treeniryhmäni vastaavana vuodesta 2001.

- Karhusen kanssa on harjoitukset aloitettu jo pentuna, nyt katsotaan, mitä hedelmää ne kantavat.


Omien koirien kanssa:

- agilityssa kaksi koiraani (Valtteri ja Kettula) kilpailleet kahdella mantereella (v.1999 TX, USA)

- tokokokeet aloitettu ensimmäisen kanssa 7- ja toisen 1,5-vuotiaana, molemmat nousseet voittajaluokkaan; ensimmäinen viidellä, toinen seitsemällä kilpailulla

- näyttelyissä Kettulalla titteli Suomesta ja USA:sta

- Karhusen ja Hapsusen näyttelytulokset kennel Hofmacherin sivuilla

- palveluskoirakokeissa Kettulalla JK2

- pelastuskoirakokeissa Kettulalla PEHA

- pelastuskoirakokeissa Karhusella PEJÄ

Omat koirat:

Hofmacher Cornell

KARHUNEN (BH, TK1 HOFMACHER CORNELL) v.2002- tuli meille 8-viikkoisena, kun Kettula oli ollut talon ainoana koirana 4 viikkoa Valtterin menehtymisen jälkeen. Kullanvärinen hovawart-urospentu oli heti 9-viikkoisena mukana avustamassa pentukurssin vetämistä, ja kävi huomaavaisesti tarkoituksellistenkin lepotaukojenkin aikana ehdottelemassa samanikäisille kurssikavereille, että "jos haluaisit sittenkin leikkiä, olisin kyllä käytettävissäsi". Karhusen vahvuutena onkin aina ollut sosiaaliset koirasuhteet, ja, hmm, itsenäisyys... Sen kanssa olen harjoitellut pelastuskoiralle tarvittavia taitoja (tottelevaisuus, jälki ja haku) pennusta asti, ja kursseja vetäessäni olen opettanut huvikseni myös agilitya. Virheiltä en välty niin kauan kuin on elämää, joten Karhusen kanssa olisin voinut panostaa vielä enemmän tottelevaisuuteen, ja kuunnella sekä koiraa että omia tuntemuksiani haun ilmaisun valinnassa sen sijaan, että 4-vuotiaana vaihdettiin vihdoin haukku rullalle... SPKL:n Pelastusjäljen suoritimme 2005 ja pari alokasluokan tokokisaa 1-tuloksilla 2006. Niin ja muutama näyttely vuodessa ollaan myös kelkottu. Lisää tietoja löydät koiristani KoiraNetin tietokannasta ja uroksista kennel Hofmacherin omilta kotisivuilta.


REPONEN (HOFMACHER INNIG) s.2008 muutti meille heinäkuussa 2008. Kuvat sivuilla tulevat toivottavasti kertomaan jotain sen kuulumisista, ja kurssilaiset ja muut ystävät pääsevät jatkossa tutustumaan siihenkin arjessa. Tähän asti se on osoittautumassa iloiseksi, hurmaavaksi, reippaaksi, nopeaoppiseksi ja omapäiseksi pikkuneidiksi. Voisiko pennulta muuta toivoakaan?

 Omat hevoset:

Hofmacher Cornell


DUELL v.1986- on valloittava shetlanninponiori, jonka olen tuntenut vuodesta 1989 jolloin hain Valtterin Duellin kotitallilta. Duell muutti meille pihattotalliin Vinskin seuraksi juhannuksena 2005 ja on tasaiseen tahtiin pyöristynyt siitä lähtien. Se on pitänyt kanssani talven 2006-07 ajan King's Kid'sien heppakerhoa kanssani ja opettanut osaltaan mm., miten hevosia kohdellaan rauhallisesti ja kunnioittavasti. Duell on hieman pidättyväinen vieraita kohtaan, ja kilttinä ja ystävällisenä ponina se tekee mahtavaa työtä Taivaan Isän hommissa. Sen hevoskaveri on vaihtunut uuteen ystävänpäivänä 2006, ja se myös opettaa Simpalle samoja asioita vaikkei ihan yhtä hienotunteisesti kuin lapsille.


SIMPPA (SHOW RESPECT) v.2004- tuli meille vajaa 2-vuotiaana juuriruunattuna lämminverivarsana (i. Houston Laukko, ei. Lindy's Crown, ei papereita). Se piti harjaamisesta mutta kavioiden nostelu oli sille vähän uudempaa muotia. Se oli alusta asti rohkea ja älykäs, ja ehkä siitä osoituksena karsinoiden väliseinä oli todellakin osoitettava purettavaksi maan tasalle asti, ja seinän ollessa oikeassa kuosissaan Simppa itse löytyi shettiksen mentävän aukon (myös korkeussuuntaan) väärältä puolelta ponin karsinasta (ja sieltä itse useimmiten myös poistulleena) useampaan otteeseen ennen kuin madalsimme rajoittavaa puomia entisestään. Erilaisten aitojen purkaminen eri tavoin on jo tuttu harrastus Simpalle. Kun meno meni mahdottomaksi, aloin opettaa sille hyppyä agilityn tapaan, sekä noutoa. Kesällä 2007 se kuuluu kuulemma kengittäjämme helpoimpiin vuoltaviin ikäisistään, ja olen käynyt silloin tällöin sen selässä jo vuodenvaihteesta 2006-07. Viikoittain juoksutan sitä kerran tai kaksi, sekä silloin tällöin käyn sen kanssa pyöröaitauksessa. Hitaasti hyvä tulee. Tämä kaunis, kekseliäs ja ihmisen lähellä viihtyvä ruunikko on monella tavoin uusinut käsitykstäni lämppäreistä. Toisaalta olemme myös uusineet Simpan käsitystä englanninkielisen nimensä käytännön toteutuksesta, siis kunnioituksen suunnasta Simpalta ihmiseen päin - ei ihmisen kunnioitusta Simppaan niinkään . Jos Taivaan Isä antaa meillä yhteistä tervettä aikaa, Simpan kanssa saatamme nauttia aikanaan jostain, joka voi suuresti muistuttaa Wendyn kanssa saamaani suhdetta.

Muistoissa:  

Hofmacher Cornell


VALTTERI v.1989-2002, upea, persoonallinen, vahvatahtoinen ja -hermoinen, tietyssä määrin aggressiivinenkin, keskikokoinen (säkä 59 cm, n. 30 kg) monirotuinen uros, jonka ostin pentuna silloiselta utajärveläiseltä Siiran ponitilalta pääsiäisenä v.1989. Sen emä oli suuri persoona Kutvonen (enemmän tai vähemmän collien ja jonkin spanielin risteytys) ja isä naapurin saksanpaimenkoira. Valtterin kanssa tein tyhmyyksissäni melkein kaiken ensin väärin, mutta onneksi kuitenkin sain opetella sen kanssa myös toisen tavan olla ja elää, saati kouluttaa koiraa. Uusia metodeja opittuani arkielämän jälkeen myös kilpailu-uramme parani entisestään (agility & toko). Valtteri nousi agilityssa kolmosluokkaan ensin epävirallisella tasolla ennen kuin sekarotuiset saivat virallisesti osallistua Kennelliiton kisoihin, sitten uudestaan virallisesti ja välissä kisasi Texasissa hyvällä menestyksellä. Tokon aloitettuaan 7-vuotiaana (!) se napsi pelkkiä ykköstuloksia ja nousi voittajaluokkaan silloisella minimimäärällä kisoja (alo 3 kisaa, avo 2). Eläinlääkäri lopetti sen sairauden vuoksi keväällä 2002 13-vuotiaana. Valtava suru lievittyi parhaiten ajatuksella, ettei sen tarvinnut kärsiä yhtään ylimääräistä. Valtterin tuhka haudattiin omalle tilallemme suuren, näillä kankailla erikoisen näköisen männyn juurelle.

Tittelit: NAC-V (USA, 1989-2002)



Neiti KETTULA (FIN MVA KIKAPOON FOXGLOVE) v.1995-2007, oli erittäin viehättävä, iloinen, nöyrä ja yhteistyöhaluinen, merkkivärinen hovawartnarttu, jonka ostin 7-viikkoisena Klaukkalasta. Hain sen lentokoneella sylissä ja siitä sen ilmailu-ura alkoi. Sehän tuli harrasteilmailijaperheeseen, ja kaiken kukkuraksi lensi Valtterin kanssa pariin otteeseen isollakin koneella rapakon yli Dallasiin, Texasiin, ja takaisin. Varhaisella iällä tapahtuneesta traumatisoitumisesta ja niistä seurauksena jääneistä paniikkikohtauksista huolimatta se paitsi kilpaili tuloksekkaasti agilityssa, tokossa ja pk-jäljellä, myös toimi hälyryhmässä pelastuskoirana (haku). Osallistuimme monille peko-kursseille (Pelastusopisto ym.) ja Kettulan kanssa olikin sittemmin varsin helppo kulkea ja toimia, se teki aina ja ehdottomasti parhaansa. Kävimme näyttelyissä ja kilpailimme agilityssa sekä Suomessa että Texasissa, jossa se sai pari amerikkalaista titteliäkin molemmista lajeista. Siitä tuli myös mahtava ja taitava työkaveri ja opettaja monenlaisille koirille ja niiden omistajille niin koiraterapeutin töissäni kuin pelastuskoiratreeniryhmämme koirakoillekin. Kettula sairasti selkäänsä viimeiset vuodet, ensin siltä leikattiin onnistuneesti välilevyn pullistuma, mutta sittemmin todettiin degeneratiivinen myelopatia (selkäytimen rappeuma), joka onneksi oli maailman hitaimmin etenevä. Keväällä -07 sen aika koitti 12-vuotiaana, ja kotiin jäi suuri suru ja tyhjä tila. Kettulan tuhka haudattiin Valtterin viereen.

Tittelit: AD, INT CH (USA), BH, FIN MVA, JK2




WENDY v. 1980-2003, esteratsun uran tehnyt ruunikko puoliveritamma tuli minulle loukkaantuneena eläkevuosia viettämään v. 2000. Se kuntoutui vielä opettelemaan länkkärialkeita, ja vietimme yhdessä aivan uskomattomat kolme vuotta, kunnes sen jalkojen huono kunto kävi kestämättömäksi 23-vuotiaana. Mitään pelkäämätön Wendy opetti minulle, että heppatyttökirjojen hevonen-ihminen-suhde voi joskus olla totta, ja osoituksena siitä maastoilin usein sen selässä ilman satulaa ja ohjia (kuolamet laitoin sille vain merkiksi, jos joku ystävä kiipesi sen selkään), kaksi koiraani kulkivat mukana joka reissulla. Vaikka minulle kerrottiin, ettei se hyväksynyt koiria nuorempana, se silti sieti myös Karhusen pentuna roikkumisen hännässään jos en ehtinyt estää. Wendyn lopettanut eläinlääkäri totesi minulle, etten tule saamaan tällaista hevosta enää. En varmasti ihan samanlaista, sillä Wendy oli hevonen, jolla oli hienoin luonne ja suurin sydän jonka olen tuntenut.



KOTO-VINSKI v. 1994-2006, ex-ravuri, jonka ostin helatorstaina 2004 ja jolla jo muutama kuukausi ostamisen jälkeen ilmeni kalkkeuma toisessa etuvuohisessa. Se leikattiin, mutta siihen kehittyi nopeaan tahtiin nivelrikko, ja hoidoista huolimatta eläinlääkärin piti päästää Vinski tuskistaan alkutalvesta 2006. Ehdimme kulkea maastossa hyvinä päivinä useimmiten ratsain, joskus myös rattailla (hupi jonka Vinski opetti minulle), ja Karhunen oli Vinskin paras kaveri siellä. Mistä tahansa saattoi kulkea, kun lähetin Karhusen ensin edeltä, ja muut kulkijat eivät yllättäneet kun Karhunen merkkasi meille jokaisen jo hyvissä ajoin. Tämä liinahtava rautias suomenhevosruuna oli nopea ja raju käänteissään mutta onneksi myös ystävällinen ja nopea oppimaan, ja siitä oli tulossa hieno ystävä ja ratsu ennen kuin sen kivut kävivät sietämättömiksi vain 12-vuotiaana.